Pikkupedagogi™: 2016

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Tajunnanvirtaa maakuntamallista kieltenopetukseen

Facebook-päivitys 7.11.2015:

Heräsimpä kolmelta aamulla miettimään maakuntamallia. No, siitä tuli mieleeni Häme, ja kun oli yö niin tuli mieleeni myös tähdet, mitä selittää myös se, että olin perjantaiaamuna töissä uudenlaista sote-palvelujen toteuttamisyhteistyötä - tähän asti käsittääkseni melko menestyksekkäästi - kokeilevassa Toimintakeskus Tähdessä, jossa oli eilen avoimet ovet.

No, eilen lähdin toimintakeskuksen avoimilta ovilta, jossa olin Kasevan toimintaa esittelemässä, samaisen esitelaukun kanssa williin Karviaan, jossa Karvian apteekki juhlisti 75-vuotista itsenäisyyttään, minkä vuoksi minua oli pyydetty esittelemään järjestötoimintaa myös apteekkiin. Karviasta Noormarkkuun lähtiessäni pysähdyin kymmeneksi minuutiksi Kantin koulun pihaan, joka muuttui valoshowssa satumetsäksi, jossa soi Sibelius. No, tästä mieleni assosioitui Sibeliuksen elämäkerturiin Tawaststjärnaan eli Hämeen tähteen. Sitten rupesin miettimään, olikohan stjärna en-sukuinen, ja kun ehkä oli, taipuiko se monikossa stjärnor, stjärnorna.

Sitten tuli mieleeni liki kolmivuotias tyttäreni, joka tässä eräänä aamuna, kun silmäposkella lähdettiin päiväkotiin, alkoi ihastella tähtitaivasta: "Tuolla on hieno tähti. Minä tykkään tähtistä. Tykkäätkö sinä, isi, tähteistä?" Ja minä vakuutin tykkääväni tähteistä, ja otin tietoisesti riskin, että tämä tulkitaan myös monimerkityksellisesti, koska useinhan minä tulen syöneeksi, mitä tyttären lautaselle jää.

No, mieleeni tuli tässä sote-uudistusvimmassa vähemmälle huomiolle jäänyt OPS-uudistus, jossa siis peruskoulujen opetussuunnitelmaa uudistetaan. Uudistuksen myötä ruotsinkieli on tulossa jo kuudennelle luokalle, ja varmaan ehkä samassa keikauksessa se tunti liikuntaa alakoulun joka päivään.

No, tästä tuli mieleeni se suomalaisten kieltenopettajien hiuksiani nostattanut keskustelu siitä, että kieltenopettajilla on kielen opettamisesta kertakaikkisen ylivoimaista salatietoa, minkä vuoksi on ihan tuhoon tuomittu ajatus se, että joku - herranen aika yliopistosta valmistunut - kasvatustieteen maisteri rupeaisi tuosta vain opettamaan ruotsia, vaikka se joutuisikin kirjasta kurkistamaan, oliko ne tähdet nyt stjärjar vai stjärnor.

Ja tästä tuli mieleeni tyttäreni lyömätön tapa oppia noin tuhannessa päivässä ilmaisemaan itseään suomeksi siten, että hän pystyy kaikki arkipäivänsä tilanteet itse oikeastaan selvittämään ja raportoimaan ymmärrettävällä suomella, jossa tähdet ja tähteet saattavat hetkellisesti mutta täysin ymmärrettävästi sekoittua. Ja - kuten Tom Pöysti muistutti keskiviikkona - suomalaiset ovat Euroopan toiseksi kielitaitoisimpia; kaikki peruskoulun kasvatit tietävät perusteet ainakin kahdesta vieraasta kielestä, joita he eivät yleensä selvinpäin uskalla käyttää, koska he jännittävät olisiko tähtien tuike stjärnar blinkar vai stjärnor blinker vai vielä jotakin muuta. Ja sitten kun muistaa, ettei mihinää puhuta niin helevää suomia kun Ikaalihih, Kyröh ja Kankoonpeeh, niin voisi puhuessaan ruotsia ihan hyvin lausua "stjärnr blinkr", ja melko varmasti tulisi ymmärretyksi, kun ilmaisua tehostaisi taivasta osoittavalla käden liikkeellä. Mutta nyt onkin pilvinen yö.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Nosta kansalaiskuntoasi!

Kuntavaalit lähestyvät. Kaikki puolueet ja monet muut yhteisöt kasaavat otsa hiessä ehdokaslistoja. Monella tuntuu olevan ongelma listojen täyttämisessä. Nyt haluan omasta puolestani kannustaa kansalaisia käyttämään oikeuttaan asettua ehdokkaaksi, mikä ei ole mitenkään itsestään selvää.

Kunnan päätöksenteossa on pitkään pyörineet suuret ikäluokat, jotka eivät välttämättä ole edes halunneetkaan luovuttaa paikkaansa. Ja nyt kun monen kohdalla se aika on väistämättä tullut, on kovin vaikea löytää niitä nuorempia.

Kun pääsee uutena valtuustoon, hämmästyy papereissa viliseviä isoja lukuja. Sadat miljoonat ovat sellaisia lukuja, ettei pienen ihmisen arkiymmärryksellä saa niihin mitään kosketusta, kun pienimmätkin luvut ovat suurempia kuin vuosipalkka. Niistä on vaikea olla mitään mieltä, ja siksi sen kokeminen mielekkääksi vaatii paljon perehtymistä. Suurin osa menoista koostuu sosiaali- ja terveysmenoista, joihin ei oikeastaan voi vaikuttaa – varsinkaan jälkikäteen.

Nyt kunnan tehtävä on muuttumassa ennen kokemattomalla tavalla. Itsenäisyytemme juhlavuonna valitaan täysin uudenlainen valtuusto. Nyt kunnan tärkeimmäksi tehtäväksi jää kuntalaisten hyvinvoinnin tukeminen kulttuurin, liikunnan ja koulutuksen kautta. Niissä on vaikuttamisen paikka, ja ne ovat pääosin ihmisen kokoisia kysymyksiä.

Nosta siis kansalaiskuntoasi ja lähde ehdokkaaksi!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kommentti koulukiusaamista koskevaan lakialoitteeseen

Kansanedustaja Tiina Elovaara (ps) on tehnyt lakialoitteen, joka pyrkii helpottamaan kiusaamisellaan erityisen vakavaa henkistä tai fyysistä haittaa toiselle oppilaalle aiheuttavan oppilaan siirtämistä toiseen opetuksen järjestämispaikkaan. Tavoitteena on, että jos katsotaan koulunvaihdon olevan tarvittava ratkaisu, tulisi koulunvaihtaja olla lähtökohtaisesti kiusaaja.

*****

Olen itse koulukiusattu. Nykyään uskallan jo kirjoittaa sen ihan julkisesti. Joskus on ollut toisin. Olen antanut kiusaajilleni anteeksi. Yksi on pyytänyt anteeksi, ja kaikki ovat saaneet. En ole jalo, olen vain päättänyt, etten anna kiusaajieni viedä elämästäni yhtään enempää.

Minun selviämiselleni on muutamia selviä syitä.

Ensinnäkin minulla on ollut hyvä itsetunto. Kotona ja harrastuspiireissä minulla oli aikuisia, jotka pitivät yllä itsetuntoani, vaikka oma ikäryhmäni murensi sitä.

Toiseksi minä päätin kostaa: kostaa näyttämällä, mistä kana kusee. Minä vaihdoin koulua; lähdin musiikkilukioon yli 300 kilometrin päähän kotoa, jottei kukaan toinen koulukaveri tulisi perässä. Eikä tullut. Kosto jatkui niin, että ylioppilastodistuksen lisäksi suoritin lukiodiblomin. Armeijaan menin, vaikka vapautusta suositeltiin. Marssin korpraalin natsat kaulassa reserviin. Menin opettajakoulutukseen, jonne pääsee 5 % hakijoista. Valmistuin viidessä vuodessa maisteriksi. Sain alan töitä. Tein töitä. Minulle siunaantui oma perhe.

*****

33-vuotiaana päätin, että nyt olen näyttänyt muille. Tuli sellainen tunne. Tuli tärkeämpää tilalle. Jotenkin olen huomannut lopettaneeni lopullisesti kiusaajia varten elämisen. En ole katkera. En ole kiusaamisesta kiitollinen, enkä toivo kiusaamista kenenkään osaksi. En kuitenkaan olisi sama koulukiusattu minä ilman seitsemän vuoden kiusaamishistoriaani. Jos minua ei olisi kiusattu, en ehkä olisi koskaan halunnutkaan lähteä Helsinkiin opiskelemaan.

Mutta kyllä oman paikan löytymisen toivoisi silti olevan paljon helpompaa toisille, erityisesti omille lapsille.

Kaikilla koulukiusatuilla ei ole itsetuntoa vahvistavia ihmisiä ympärillä. Kaikki eivät kestä. Siksi koulukiusaamiseen pitää puuttua. Nykyään on jo olemassa monenlaisia välineitä koulukiusaamiseen puuttumiseen. 90-luvulla ei ollut, ei niitä ainakaan käytetty, vaikka kävin itse pyytämässä apua opettajalta. Tai no kerran koulussamme kävi poliisi, joka haastatteli kaikki osalliset oppilaat, mutta ei poliisinkaan pelote kestänyt kolmea vuotta.

Jos koulukiusaamiseen ei puututa, kiusaaja kokee toimintansa oikeaksi ja kiusattu kokee asemansa oikeutetuksi. Koulukiusaaminen ei ole jatkuvaa aktiivista tapahtumaa, vaan se on ryhmäilmiö, joka saa toiset kokemaan itsensä kiusatuiksi. Joissakin tilanteissa se on pahempaa, mutta seitsemässä vuodessa oppii jo välttelemään monia tilanteita.

*****

Kiusaamiseen puuttuminen ei ole helppoa. Tulipalossa on kolme tekijää: palava aine, happi ja lämpö. Tulipalon sammuttamisessa pyritään eliminoimaan vähintään jokin näistä. Koulukiusaaminen ei ole tulipalo, jossa kolme tekijää ovat kiusaaja, kiusattu ja koulu. Nyt esillä oleva lakialoite lähtee siitä, että koulukiusaamiseen voitaisiin puuttua tehokkaammin, kun lähtökohtaisesti kolmikosta poistetaan kiusaaja.

Kiusaaminen on ennen muuta kokemus. Kiusattu kokee tulleensa kiusatuksi. Sen sijaan muiden koulukavereiden kokemus ei välttämättä ole sama. Kiusaaja ei välttämättä tiedosta olevansa kiusaaja, kannustaja ja hyväksyjä eivät myöskään välttämättä aktiivisesti tiedosta omaa rooliaan. Toinen, joka kiusatun lisäksi selkeästi tiedostaa oman roolinsa, on puolustaja: hän on se, joka menee kiusaajan ja kiusatun väliin ja sanoo, ettei tämä peli vetele. Näitä oppilaita ei ole joka luokassa eikä edes joka koulussa, mutta heitä on siellä täällä.

Tehokkain tapa puuttua koulukiusaamiseen olisi siirtää puolustajia kouluista toisiin puolustamaan kiusattuja. Mutta eihän se niin mene. Kuka sitä nyt voisi ottaa aktiivisen puolustajan roolin heti mennessään uuteen ryhmään? Ei kukaan. Ja siihenhän koko ajatus koulunvaihdosta minkäänlaisena puuttumiskeinona perustuu, että uudessa ryhmässä on mahdollisuus ottaa uusi rooli, mutta vanhana harrastajanäyttelijänä tiedän, etteivät näyttelijät itse ole suinkaan parhaita roolittajia; kyllä se on ohjaajan tehtävä.

*****

Jos luokassa kukaan oppilas ei ota kiusatun puolustajan roolia, sen voi ottaa opettaja. Ilman aktiivista roolin ottamista opettajasta tulee hiljainen hyväksyjä tai kiusaajan kannustaja - toivottavasti ajattelemattaan.

*****

17 vuotta elämästäni käytin kostoon. Osa niistä on tähänastisen elämäni parhaita vuosia. Silti nyt on paljon helpompaa, kun voi sallia itselleen myös virheitä. Välillä tulee virheitä ja välillä onnistun, mutta ne ovat minun tekemisiäni, joista olen vastuussa ensi tilassa itselleni. Nykyään osaan pyytää anteeksi. Voin myöntää myös itselleni olevani virheitä tekevä ihminen pelkäämättä, että siitä tulisi uusi kiusaamisen aihe.

Lempilausahduksiani tänäpäivänä ovat:
"Älä pelkää kaatumista, vain mato ei voi kaatua."
"Vaikka tavallista yritää, priima pakkaa tulemahan."

Toisaalta myös onnistumiset ovat mukavampia, kun olen ne saanut itse aikaan, enkä vain siksi, että joku toinen olisi minut siihen pakottanut luomalla epäonnistumisen pelkoa.

*****

Koska koulukiusaamisessa on kyse ryhmäilmiöstä, koulukiusaajankaan siirtäminen toiseen kouluun ei ole varsinaisesti ratkaisu. Pahimmillaan jäljelle jäävät kiusaajan kannustajat ja hiljaiset hyväksyjät ottavat hänen paikkansa, ja kiusaaminen jatkuu entisellään. Ja saattaa myös käydä niin, että kiusaaja jatkaa kiusaamista uudessa koulussa - vain kohde vaihtuu. Eikä sekään ole oikein, että entisestä kiusaajasta tulisi uudessa koulussaan kiusattu.

Pitää myös muistaa, että koulukiusaamiseen puuttuminen on myös kiusaajan etu, koska tutkimusten mukaan kiusaajat kärsivät jälkeenpäin jopa enemmän terveydellisistä ongelmista.

Koulukiusaamiseen puuttuminen pitää olla aktiivista toimintaa, koska kaikki passivisuus osoittaa hyväksyntää. Työkaluja on, niitä pitää vain käyttää. Ja niiden käyttämiseen pitää olla aikaa. Suomen koulut ovat tunnettuja siitä, että ne tuottavat maailman parhaita massojen oppimistuloksia. Mutta olisiko sittenkin näin pienen kansan järkevämpää käyttää vähän enemmän aikaa tasapainoisten ja itsetunnoltaan vahvojen kansalaisten kasvattamiseen ja sosiaalisiin taitoihin?

*****

PS. Suomen kielesta puuttuu sellainen koulu- tai luokkakaveria tarkoittava termi, jota voisi koulumuisteluissa käyttää siinä tapauksessa, että kyseiset henkilöt eivät olleet kavereita vaan sillä toisella puolella. Esimekiksi tilanteessa, jossa esimerkiksi vaimolle pitää kertoa, mistä tuntee ihmisen, jota juuri ohimennen tervehti. Toisista pitää vain sanoa, että olimme samalla luokalla tai samassa koulussa.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Ammattikoulutusta tarvitaan

Silloin, kun minä kävin peruskoulua, oli vielä selkeää, että opiskelusta innostuneet oppilaat menivät lukioon ja loput ammattikouluun. Silloin ammattikoulua markkinoitiin sillä, että siellä saa tehdä, eikä tarvitse niin paljon lukea... Sittemmin mm. EU:n myötä joka alalla on lukemisen määrä lisääntynyt. Jokaikiseen tutkintoon on tullut lisää teoriaa, ja nyt kuskien, raksamiesten, vartijoiden, ravintolatyöntekijöiden ja monien muiden tutkintoihin kuuluu erilaisten osaamispassien suorittaminen. Nykyään mitään tutkintoa ei saa opiskelematta teoriaa.

Kolmen L:n ylioppilas: Lukematta Läpi Lukiosta
Ennen oli hanttihommia, joissa pärjäsi sillä, että jaksoi kantaa painavia esineitä, jaksoi juosta tai polkea pakettien kanssa ja niin edelleen. Teollistuminen, koneistuminen, robotisaatio ja digitalisaatio tekevät ihmisten puolesta juuri niitä hommia, joita ennen sai tehdä ihmiset, jotka eivät pärjänneet lukemalla.

Samaan aikaan, kun ammattikoulutus on muuttunut teoreettisemmaksi, on myös opintojen keskeyttäminen lisääntynyt. Kun tämä havaittiin ammattikoulutuksessa alettiin panostaa paljon oppilaiden tukemiseen, jotta mahdollisimman moni saisi tutkinnon, josta oppilaitos saa valtionosuusrahaa...

Koulun yksi varhaisimpia tehtäviä on ollut varastoida nuoria; siis keksiä heille järkevähköä tekemistä siksi aikaa, että vanhemmat saavat käydä BKT:ta kasvattavissa töissä. Sittemmin koulutuksessa on alettu nähdä mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Suomessa periaatteessa mistä tahansa lähtökohdista ponnistava nuori voi ahkeralla työllä päästä opettajaksi, juristiksi, jopa lääkäriksi. Nyttemmin tilastot ovat kuitenkin alkaneet osoittaa, että vaikka tämä periaatteessa on madollista, käytännössä niin ei kuitenkaan tapahdu.

Suurten ikäluokkien eläkepommi räjähti jo
Suomessa jää joka päivä seitsemän alle kolmikymppistä ihmistä eläkkeelle mielenterveyssyistä. Tarinoita paluusta työelämään ei kuule. Maassamme on tällä hetkellä yhden ikäluokan verran syrjäytyneitä alle kolmikymppisiä. Kansantaloudellisesti on saatu näyttämään suurelta ongelmalta se, että kansalaiset jäävät eläkkeelle 60-vuotiaina eikä 63-vuotiaina, vaikka paljon suurempi ongelma piilee siinä, että monet eivät eläkkeelle jäädessään ole edes 30-vuotiaita.

Ammattikoulutusta ollaan nyt taas uudistamassa. Nyt panostetaan osaamiseen ja näyttöihin: riittää, että opiskelija osaa asian ja pystyy sen näyttämään. Sitä ei välttämättä tarvitse opiskelle luennolla tai lukemalla. Kuitenkaan se, että opiskelijalle ei opeteta asioita, ei välttämättä helpota opiskelua tai oppimista. Ja pahoin pelkään, että se lisää opiskelijoiden välistä epäsuhtaa edelleen. Epäilen, että nuoret, joiden lukutaito on puutteellinen, käytöstavat huonot ja sosiaaliset taidot heikot, joutuvat entistä suurempiin vaikeuksiin.

Esimerkkejä on
Useimmat kouluissa ja kouluista syrjäytyvät nuoret pystyvät nimeämään ihmisen, joka on elämässään menestynyt ilman koulutusta. Aina on olemassa joku setä tai isoisä, joka lopetti koulun kesken, mutta menestyi kovalla työn teolla. Ja siinä se vika onkin. Ne esimerkit eivät kerro meidän ajastamme. Ne esimerkit kertovat sopeutumisesta silloiseen, hitaiden muutosten maailmaan, jossa hissipojasta saattoi vähitellen tulla varastonhoitaja, myyjä ja osastopäällikkö. Nykyisessä maailmassa osaamista ja onnistumista tarvitaan heti.

Ammattikoulutusta tarvitaan
Me tarvitsemme ammattikoulutusta, jossa on erilaisia vaihtoehtoa. Me tarvitsemme myös sellaista ammattikoulutusta, joka kädestä pitäen tukee oppilaita kehittämään taitojaan. Tärkeimpänä ammattikoulutuksen tehtävänä olisi kuitenkin toivon ja tulevaisuususkon luominen. Nuorten pitää saada kokemuksia siitä, että he oppivat ja osaavat. Heidän pitää saada kasvaa siihen tunteeseen, että heistä tulee päteviä ja osaavia ammattilaisia, jotka uskaltavat tarttua työtehtäviin ja pyytää tukea, jos sitä tarvitaan.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Frozen - huonoa kasvatusta

Facebookista 24. kesäkuuta ·

Varoitus: seuraava päivitys sisältää juonipaljastuksia. Katselen tässä Kaisin kanssa noin kymmenettä kertaa Frozen-elokuvaa. Ja kyllä minun pienen tyttären isänä ja kasvatustietelijänä täytyy kauhistella tätä musikaalielokuvaa.

Elokuvassa on siis kaksi (ehkä 3- ja 5-vuotiaat) prinsessaa, joista toinen on saanut synnynnäisen luomenluonnin kyvyn, ja kun hänelle sattuu leikkiessä pieni vahinko, heidän pitää mennä kivipeikkojen luo hakemaan apua nuoremman siskon sulattamiseen. No, siellä kuningasparille opastetaan, että vanhempaa siskoa pitää tukea hänen opetellessaan hallitsemaan voimiaan ja että pelko on kaikkein pahinta. Kuningasperhe palaa linnaan, ja kuningaspari sulkee kaikki yhteydet ulkomaailmaan, ja eristää sisarukset paitsi muista ihmisistä myös toisistaan.

Ja sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin tämä kuningaspari menee ja äkisti kuolee. Sisarukset jäävät keskenään, mutta vanhempi sisar, jota on koko ajan opetettu eristäytymään ja eristämään myös sisartaan, jatkaa samaa toimintaperiaatetta. Ja sitten kun vanhempi sisaruksista tulee täysi-ikäiseksi ja tulee kruunajaisten aika, on jotenkin hämmästyttävää, ettei eristyksissä ja pelossa kasvaneet sisarukset oikein pärjää ulkopuolisen maailman kanssa.

Ihan lopuksi paljastuu, että pelkoa olisi voinut helpottaa ehdottomalla rakkaudella ja ymmärtämisellä.
Ohje isille: tyttäriä tulee rakastaa ja tukea itse selviämään maailmassa. Rakastetuista lapsista kasvaa rakastavia aikuisia.

Kyläkoulu, koulukylä, koulukunta, kuntakoulu

Facebookista 12. TAMMIKUUTA 2016

Kun lukee ensi kertaa vanhoja lehtiä, vanhasistakin tulee uutisia. Näin kävi minullekin, kun luin viime syksyistä Opettaja-lehteä, jota sinänsä on surkuhupaisaa lukea nyt vaalien jälkeisissä tunnelmissa, kun vaalitulos on jo kaikkien tiedossa. Luin lehdestä kolumnia, jossa oli tavutettu kahdelle riville sana ”koulukunta”. Ensimmäistä kertaa sisäistin, että koulukunta on yhdyssana, jossa yhdistyvät koulu ja kunta. Siitä mieleni juontui siihen, miten suomalainen oppivelvollisuuskoulu rakennettiin palvelemaan erityisesti maaseutumaisen ympäristön ihmisiä. Koulu oli niin lähellä, että sinne pääsi kävellen ilman, että tarvitsisi uhrata hevostyöaikaa oppilaiden kouluunviemiseen tai että koulun jälkeen työvoimaksi kelpaavien vesojen työpanos olisi riistetty kotitiloilta kokonaan majoittamalla lapsia viikoiksi asuntoloihin. Kouluissa myös opiskeltiin asioita, joista oli hyötyä elämässä. Lukemisen ja laskemisen opiskelu saatiin myytyä kansalle sillä, että opetettiin myös ompelua, puutöitä ja kotitaloutta.

Tuolta ajalta koulun ihanteeksi vakiintui pieni ja idyllinen kyläkoulu, jossa kylän toisilleen jo syntyjään tutut lapset kävivät yhdessä koulua opiskellen elämässä tarvittavia taitoja myös tutustuen yhä syvemmin toisiinsa. Ja silloinkin koulussa oli paljon sellaista sisältöä, jonka ei uskottu milloinkaan olevan elämässä tarpeen, mutta silloin se johtui siitä, että niiden uskottiin olevan liian moderneja sen ajan yhteiskuntaan.

Suomalainen yhteiskunta kuitenkin teollistui ja kaupungistui, ei kuitenkaan täysin, vaan jossain määrin ääripäät ja kaikki välimuodot elävät yhä rinnakkain.

Nyttemmin on vallalla jo pitkään ollut suurten keskitettyjen yksikköjen politiikka, jota on perusteltu pääosin kustannussyillä, vaikka itse asiassa mikään tutkimus ei ole onnistunut osoittamaan syntyneitä kustannussäästöjä, mitä sitten on paikattu uskottelemalla, että kustannusten nousua olisi kuitenkin onnistuttu hillitsemään. Ja siitä saadaan matemaattisesti ihan uskottava väite, sillä lakkautetun yksikön potentiaaliset kustannukset voidaan keksiä, koska niitä ei voi kuitenkaan mitenkään todentaa.
Monissa pienissäkin kunnissa on keskittämissäästöuskossa lakkautettu pienet yksiköt ja rakennettu yksi iso, ja tulos on yleensä ollut nimenomaan se, että kasvaneita kustannuksia sitten selitetään nimenomaan kustannusten nousun tasaantumisella. Argumentoitu säästö tai itse asiassa konkretisoitunut sijoitus osoittautuukin siis matemaattisesti varsin huonoksi, jota sitten ehkä loppujen lopuksi aletaankin puolustaa pedagogisin argumentein, kun muita ei enää ole.

Joissakin Suomen pienissä "gallialaiskylissä" kyläkouluista on sinnikkäästi pidetty kiinni, vaikka tässä kohtaa lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi pitänyt ihan rahaakin sijoittaa. Usein niissä kyläkoulut itsekin ovat kehittäneet toimintaansa oppilaiden lisäksi laajemmin kyliä ja kyläläisiä palveleviksi keskuksiksi, joita on tarvittaessa lähdetty heinähankojen kanssa kirkonkylälle puolustamaan. Ja ne koulut, joissa kyläkoulun ideaa ei ole onnistuttu sitten sodan jälkeisten vuosien päivittämään, ovat ehkä joutaneetkin loppua...

Monissa pienissä kunnissa on siis nykyään siirrytty yhteen yhtenäiskouluun eli siis kuntakouluun, joka tietysti monissa pienissä kunnissa muistuttaa suurelta osin sodan jälkeisiä kyläkouluja, joiden seinät pullistelivat oppilaista, paitsi että yhtenäiskoulussa luokkakoot on pienempiä, välineet parempia, opettajat koulutetumpia, tilat tarkoituksenmukaisempia ja turvallisempia...
Suomalaiset tarvitsisivat jo koulutuspolitiikkansa tueksi uudistettua suurta kertomusta, joka näyttäisi kansallemme suunnan, johon voisimme yhdessä yrittää löytää tien. Vaikka elämämme pluralisoituvassa kulttuurissa, minä uskon siihen, että suomalaiset voivat olla eurooppalaisia vain olemalla suomalaisia. Suomi on osa Eurooppaa - aina ollut, ja Suomen kieli on merkittävä eurooppalainen kieli - aina ollut. Minä siis edustan suomalaisemman Euroopan ja eurooppalaisemman Suomen koulukuntaa.

Juice lyyrikoi:
"Ei pärjää pieni kansa paitsi sydämin ja hengin,
ne lauloivat ja aikaansaivat hirvittävän svengin."

Aasi ui Pisan kärkeen

Suomi on pitkään ollut Pisa-vertailujen kärjessä, ja aluksi ajateltiin, että Suomen koulujärjestelmä on paras mahdollinen – eikä sitä ainakaan pidä muuttaa. Pisa-tuloksissa on kuitenkin näkynyt koko ajan hiipiviä merkkejä sukupuolten kasvavasta eriarvoisuudesta. Mutta jotenkin poikien alisuoritumista tukeva koulujärjestelmä on hyväksytty tasapainottamaan keski-ikäisten maailmassa jylläävää miesten parempipalkkaisuutta.

Koulujärjestelmä vaatii oikeasti hajottamista ja uudelleen rakentamista. Nykyinen koulujärjestelmä on niin monen instituution etuja toteuttava järjestelmä, että siihen kohdistuvia pieniäkin muutosehdotuksia vastustetaan, koska ne voisivat muuttaa jotakin.

Lopputulema on se, että kun tuntikehystä eli käytännössä lukujärjestystä saadaan muutamalla prosentilla muutettua, kaikki tuntevat, että suuri muutos on saatu aikaiseksi – sekä kannattajat että vastustajat.

Satakunnan Kansan 10.8.2016 pääkirjoituksessa Kari Suni ottaa kantaa suomalaisen koulun uudistamiseen – puolesta ja vastaan. Olen sekä samaa että eri mieltä. Suni muun muassa ehdottaa monenlaisia joustoja peruskoulun nykyiseen kankeuteen. Ja perimmiltään hänenkin ehdotuksissaan toki on kyse tuntikehyksen uudistamisesta - yksilöllistä valinnaisuutta lisäämällä. Se olisi lyhyellä tähtäimellä saattohoitoa nykyiselle järjestelmälle.

Pääkirjoituksensa lopuksi Kari Suni kuitenkin harhautuu uudistuspolultaan juuttumalla muutamaan vuosisatoja vanhaan ajatukseen, joista toinen on kotiläksyjen ja kotona opiskelun tärkeys. Kotiläksyjä tehokkuutta vastaan on olemassa jonkin verran tutkimusnäyttöä, sen sijaan kotiläksyjä oppimisen välineenä puolustavaa dataa on käsittääkseni vain sanonta ”kertaus on opintojen äiti”, joka on ainakin puoleksi harhakäsitys.

Pienet lapset ja kirosanat; kertakuuleminen riittää, sillä sisältö on kiinnostavaa ja jännittävää. Entä koulumuistot, onko ensimmäisenä mieleen tuleva muisto jokin ainutkertainen tapahtuma vai joka päivä toistunut rutiini? M.O.T.

Lopuksi vielä Kari Suni haluaa muistuttaa, että peruskoulussa tärkeintä on perusasioiden opettelu, joka vaatii työtä ja vaivannäköä. Se on muuten ihan kaunis ajatus; vika vain on siinä, että juuri se, mikä on se perusasia, onkin ydinkysymys, johon nykyinen peruskoulu kompastuu kaikista pahiten.

AA-SI UI, inessä elasta illaan, kuuskertaakuus on kolkytkuus, putputput, konsukiepre, torniokemiouluraahe, 1323, entten tentten, ruuben siimeon leevi juuda, oi katso suomi sinun päiväs, ei koulua vaan ylioppilaslautakuntaa varten... Ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta.

Suomen kansanopetuksen historiaa ja nykypäivää

Tämä julkaistiin heinäkuussa Ylä-Satakunta -lehdessä.

Toimivan perusopetuksen tulee olla tulevaisuuteen suuntautuvaa ja kannustaa oppilaita kantamaan vastuuta omasta ja yhteisöjensä tulevaisuudesta.

Luther keksi Saksassa ajatuksen, että kansa piti opettaa lukemaan äidinkieltään, jotta se pystyisi itse opiskelemaan Raamattua. Tätä varten piti sekä Raamattu kääntää kansan kielellä että opettaa kansa lukemaan omaa kieltään. Tätä varten alettiin toteuttaa kansanopetusta, joka selvästi poikkesi aiemmasta periaatteesta, jonka mukaan riitti, että sivistyneistö osasi lukea ja kirjoittaa latinaa.

Suomalainen kansakoulu ja sittemmin peruskoulu ovat kirkon rippikouluopetukseen liittyneen lukutaito-opetuksen perillisiä. Mutta koska kansakouluakin käytiin heti alkuun jopa kuutena päivänä viikossa, se otti itselleen paljon muitakin tehtäviä. Oppilaita opetettiin lukemisen lisäksi myös laskemaan, ja jotta siitä olisi ollut hyötyä myös maatalon pojille, joilla olisi töitä ollut kotonakin, koulussa opetettiin myös käsitöitä.

Se, että koulu on jatkuvasti ottanut uusia tehtäviä – uusimpina terveystiedon ja ohjelmoinnin opettaminen – ei kuitenkaan kokonaan poista koulun alkuperäistä tehtävää. Koulun tehtävänä on edelleen opettaa kristillisen uskontomme perusteet kiihkottomasti ja paatoksetta. Tälle uskontokasvatukselle on kysyntää erityisesti nykyisessä yhteiskunnassamme, jossa väistämättä kohtaamme eri kulttuureja, joiden ymmärtäminen vaatii oman ja toisten uskonnollisen kasvuympäristön hahmottamista.

1800-luvun lopulla valtio omi kansanopetus tehtävän itselleen kirkolta, koska nähtiin, että Suomen nouseviin sukupolviin panostaminen on erityisesti valtion etu ja tehtävä. Pyrittiin siihen, että koulunkäynti oli järkevä ratkaisu, koska se avasi elämässä uusia mahdollisuuksia. Alettiin pyrkiä kohti mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nyttemmin kansanopetus tuntuu olevan kuntien kengässä hiertävä kivi, jonka kokoa koitetaan hallita suurentamalla yksiköitä, ja lisäämällä mahdollisuuksien tasa-arvoa siten, että suuremmissa yksiköissä jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet saada koulupsykologin ja -kuraattorin palveluja.

Kouluverkon karsimista perustellaan vaihtelevasti säästöillä, mahdollisuuksien lisäämisellä, pedagogisilla parannuksilla, oppilaan eduilla, kyläpolitiikalla, koulun kehittämisellä... Mutta sitä vastustetaan samoilla perusteilla. Joka tapauksessa ikäluokat huolestuttavasti pienenevät, opettajamassat eläköityvät, syrjäytyminen periytyy yhä selkeämmin, oppilaiden osaamiserot kasvavat koko perusopetuksen ajan ja joka kahdeksas poika on peruskoulun päättäessään sisälukutaidoton.

Tahtoisinkin muistuttaa yläsatakuntalaisia koulupolitiikan vaikuttajia siitä, että loppujen lopuksi koulujen tärkein tehtävä on kasvattaa kansalaisia, jotka tulevat toimeen itsensä ja toisensa kanssa myös tulevina vuosikymmeninä. Syksyllä ykkösluokan aloittavat oppilaat ovat työelämässä vielä 2070-luvulla. Tätä ajatellessa kunnan yhden vuoden tilinpäätöksen loppusumma tuntuu melko yhdentekevältä.

Blogille on käyttöä muulloinkin kuin huhti-toukokuussa.

Ajattelin aloittaa uudestaan harrastukseni, jota en ole hetkeen aikaan keksinyt toteuttaa. Nimittäin noin vuosikymmen sitten kirjoitin aktiivisesti kasvatus- ja koulupoliittisia kannanottoja, silloin olin innokas ja nuori maisteri, jolla oli paljon ideoita suomalaisen koulutusjärjestelmän pelastamiseksi, ja ennen kaikkea aikaa kirjoittaa niitä. Kaikki se tyssäsi kahteen asiaan, ensiksi käyttämäni alustan muuttumiseen ja suuren osan tuotannostani häviämisestä bittiavaruuteen ja toiseksi yhden kustantajan päätökseen hylätä käsikirjoitukseni julkaisemisen. Todella helppoa oli siis nuoren idealismin vaientaminen! Ja kun aikaa entisestä kirjoitusharrastuksesta jäi, sille löytyi ottajia...

Sittemmin nuoripedagogi löysi puolison ja perusti perheen ja osti oman kodin... Nuori pedagogi muuttui ihan huomaamatta varhaiskeski-ikäiseksi pedagogiksi, ja toisaalta pedagogi ajautui koulumaailmasta järjestöhommiin, RAY-nettovoittajaksi. Mutta yllättävästi, kun koulua katsoo yli kolmekymppisen ihmisen järjellä vähän viistosta, vanhempana, yhteistyökumppanina, keskustelijana ja taustavaikuttajana, näkee asioita toisin ja toivoisi jonkun muunkin näkevän.

Ehkä loppujen lopuksi kyse on ollut siitä, että olen ajatellut, ettei maailmaa paljonkaan hetkauta, vaikka minä olisin mitä mieltä vain. Mutta toisaalta nyt lähestyvät USA:n presidentin vaalit osoittavat todeksi Edmund Burken sanat: ”Jotta paha voittaisi, hyvien ihmisten ei tarvitse tehdä mitään.”

Jos nyt siis kuitenkin tekisin jotakin, niin voisin sitten ainakin itsekseni myhäillä, että mitäs minä sanoin...

maanantai 2. toukokuuta 2016

Onnea ja menestystä...

Hei!

Nyt koen olevani taas voimaton. Yritin parhaani, ja tähän se tänä keväänä riitti. Toivottavasti jotkut kokivat saavansa apua! Nyt toivon teille onnea tämän päivän Vakava-kokeeseen.

Tähän voi vastailla tunnelmia, ihmetyksiä ja ajatuksia kokeesta... Ja mielelläni olen kuulolla myös jatkosuunnitelmista, -kuulumisista ja tulevista opiskelupaikoista.

Ja jälleen kerran muistutan, että vakava tulee ensi keväänäkin - vuosi on yllättävän lyhyt aika. Ja hänelle, joka ei nyt pääse jatkovaiheeseen tai opiskelemaan, voi olla jossakin varattuna vuodeksi paikka, joka valmistaa ja kasvattaa häntä tulevana kasvattajana enemmän, niin että on paljon valmiimpi ensi vuonna. Niin minulle kävi.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Tutkijat vaiennettu!

Olen tässä nyt koko kymmenen vuotta ollut mukana VAKAVA-toiminnassa. Jokaikinen vuosi olen jotakin asiaa selvittänyt itse tutkijoilta, kun pelkästä artikkelista ei ole koko asia selvinnyt...

Tänä vuonnakin tuli sellainen tilanne. Artikkelissa oleva taulukko ja teksti eivät täysin vastaa toisiaan, joten otin yhteyttä itse tutkijaan kysyen häneltä, perustuuko teksti johonkin sellaiseen tietoon, jota ei ole taulukkoon merkitty tai päinvastoin.

Sain vastauksen:
"Kirjoittajilla on vaitiolovelvollisuus 3.5. (eli pääsykoepäivään) asti, emmekä saa neuvoa hakijoita."

Tämähän on mielenkiintoista. Aiempina vuosina vastauksia on ollut kahta tyyppiä:
1) 'En ole vakavan kanssa missään tekemisissä. En ota kantaa.'

2) perusteellinen vastaus kysyttyyn asiaan.

Minusta on aika mielenkiintoista, että tutkijat vaiennetaan omien vanhojen tutkimustensa kommentoinnista.