Frozen - huonoa kasvatusta

Facebookista 24. kesäkuuta ·

Varoitus: seuraava päivitys sisältää juonipaljastuksia. Katselen tässä Kaisin kanssa noin kymmenettä kertaa Frozen-elokuvaa. Ja kyllä minun pienen tyttären isänä ja kasvatustietelijänä täytyy kauhistella tätä musikaalielokuvaa.

Elokuvassa on siis kaksi (ehkä 3- ja 5-vuotiaat) prinsessaa, joista toinen on saanut synnynnäisen luomenluonnin kyvyn, ja kun hänelle sattuu leikkiessä pieni vahinko, heidän pitää mennä kivipeikkojen luo hakemaan apua nuoremman siskon sulattamiseen. No, siellä kuningasparille opastetaan, että vanhempaa siskoa pitää tukea hänen opetellessaan hallitsemaan voimiaan ja että pelko on kaikkein pahinta. Kuningasperhe palaa linnaan, ja kuningaspari sulkee kaikki yhteydet ulkomaailmaan, ja eristää sisarukset paitsi muista ihmisistä myös toisistaan.

Ja sitten kymmenkunta vuotta myöhemmin tämä kuningaspari menee ja äkisti kuolee. Sisarukset jäävät keskenään, mutta vanhempi sisar, jota on koko ajan opetettu eristäytymään ja eristämään myös sisartaan, jatkaa samaa toimintaperiaatetta. Ja sitten kun vanhempi sisaruksista tulee täysi-ikäiseksi ja tulee kruunajaisten aika, on jotenkin hämmästyttävää, ettei eristyksissä ja pelossa kasvaneet sisarukset oikein pärjää ulkopuolisen maailman kanssa.

Ihan lopuksi paljastuu, että pelkoa olisi voinut helpottaa ehdottomalla rakkaudella ja ymmärtämisellä.
Ohje isille: tyttäriä tulee rakastaa ja tukea itse selviämään maailmassa. Rakastetuista lapsista kasvaa rakastavia aikuisia.

Kyläkoulu, koulukylä, koulukunta, kuntakoulu

Facebookista 12. TAMMIKUUTA 2016

Kun lukee ensi kertaa vanhoja lehtiä, vanhasistakin tulee uutisia. Näin kävi minullekin, kun luin viime syksyistä Opettaja-lehteä, jota sinänsä on surkuhupaisaa lukea nyt vaalien jälkeisissä tunnelmissa, kun vaalitulos on jo kaikkien tiedossa. Luin lehdestä kolumnia, jossa oli tavutettu kahdelle riville sana ”koulukunta”. Ensimmäistä kertaa sisäistin, että koulukunta on yhdyssana, jossa yhdistyvät koulu ja kunta. Siitä mieleni juontui siihen, miten suomalainen oppivelvollisuuskoulu rakennettiin palvelemaan erityisesti maaseutumaisen ympäristön ihmisiä. Koulu oli niin lähellä, että sinne pääsi kävellen ilman, että  tarvitsisi uhrata hevostyöaikaa oppilaiden kouluunviemiseen tai että koulun jälkeen työvoimaksi kelpaavien vesojen työpanos olisi riistetty kotitiloilta kokonaan majoittamalla lapsia viikoiksi asuntoloihin. Kouluissa myös opiskeltiin asioita, joista oli hyötyä elämässä. Lukemisen ja laskemisen opiskelu saatiin myytyä kansalle sillä, että opetettiin myös ompelua, puutöitä ja kotitaloutta.

Tuolta ajalta koulun ihanteeksi vakiintui pieni ja idyllinen kyläkoulu, jossa kylän toisilleen jo syntyjään tutut lapset kävivät yhdessä koulua opiskellen elämässä tarvittavia taitoja myös tutustuen yhä syvemmin toisiinsa. Ja silloinkin koulussa oli paljon sellaista sisältöä, jonka ei uskottu milloinkaan olevan elämässä tarpeen, mutta silloin se johtui siitä, että niiden uskottiin olevan liian moderneja sen ajan yhteiskuntaan.

Suomalainen yhteiskunta kuitenkin teollistui ja kaupungistui, ei kuitenkaan täysin, vaan jossain määrin ääripäät ja kaikki välimuodot elävät yhä rinnakkain.

Nyttemmin on vallalla jo pitkään ollut suurten keskitettyjen yksikköjen politiikka, jota on perusteltu pääosin kustannussyillä, vaikka itse asiassa mikään tutkimus ei ole onnistunut osoittamaan syntyneitä kustannussäästöjä, mitä sitten on paikattu uskottelemalla, että kustannusten nousua olisi kuitenkin onnistuttu hillitsemään. Ja siitä saadaan matemaattisesti ihan uskottava väite, sillä lakkautetun yksikön potentiaaliset kustannukset voidaan keksiä, koska niitä ei voi kuitenkaan mitenkään todentaa.
Monissa pienissäkin kunnissa on keskittämissäästöuskossa lakkautettu pienet yksiköt ja rakennettu yksi iso, ja tulos on yleensä ollut nimenomaan se, että kasvaneita kustannuksia sitten selitetään nimenomaan kustannusten nousun tasaantumisella. Argumentoitu säästö tai itse asiassa konkretisoitunut sijoitus osoittautuukin siis matemaattisesti varsin huonoksi, jota sitten ehkä loppujen lopuksi aletaankin puolustaa pedagogisin argumentein, kun muita ei enää ole.

Joissakin Suomen pienissä "gallialaiskylissä" kyläkouluista on sinnikkäästi pidetty kiinni, vaikka tässä kohtaa lasten ja nuorten hyvinvointiin olisi pitänyt ihan rahaakin sijoittaa. Usein niissä kyläkoulut itsekin ovat kehittäneet toimintaansa oppilaiden lisäksi laajemmin kyliä ja kyläläisiä palveleviksi keskuksiksi, joita on tarvittaessa lähdetty heinähankojen kanssa kirkonkylälle puolustamaan. Ja ne koulut, joissa kyläkoulun ideaa ei ole onnistuttu sitten sodan jälkeisten vuosien päivittämään, ovat ehkä joutaneetkin loppua...

Monissa pienissä kunnissa on siis nykyään siirrytty yhteen yhtenäiskouluun eli siis kuntakouluun, joka tietysti monissa pienissä kunnissa muistuttaa suurelta osin sodan jälkeisiä kyläkouluja, joiden seinät pullistelivat oppilaista, paitsi että yhtenäiskoulussa luokkakoot on pienempiä, välineet parempia, opettajat koulutetumpia, tilat tarkoituksenmukaisempia ja turvallisempia...
Suomalaiset tarvitsisivat jo koulutuspolitiikkansa tueksi uudistettua suurta kertomusta, joka näyttäisi kansallemme suunnan, johon voisimme yhdessä yrittää löytää tien. Vaikka elämämme pluralisoituvassa kulttuurissa, minä uskon siihen, että suomalaiset voivat olla eurooppalaisia vain olemalla suomalaisia. Suomi on osa Eurooppaa - aina ollut, ja Suomen kieli on merkittävä eurooppalainen kieli - aina ollut. Minä siis edustan suomalaisemman Euroopan ja eurooppalaisemman Suomen koulukuntaa.

Juice lyyrikoi:
"Ei pärjää pieni kansa paitsi sydämin ja hengin,
ne lauloivat ja aikaansaivat hirvittävän svengin."

Aasi ui Pisan kärkeen

Suomi on pitkään ollut Pisa-vertailujen kärjessä, ja aluksi ajateltiin, että Suomen koulujärjestelmä on paras mahdollinen – eikä sitä ainakaan pidä muuttaa. Pisa-tuloksissa on kuitenkin näkynyt koko ajan hiipiviä merkkejä sukupuolten kasvavasta eriarvoisuudesta. Mutta jotenkin poikien alisuoritumista tukeva koulujärjestelmä on hyväksytty tasapainottamaan keski-ikäisten maailmassa jylläävää miesten parempipalkkaisuutta. 

Koulujärjestelmä vaatii oikeasti hajottamista ja uudelleen rakentamista. Nykyinen koulujärjestelmä on niin monen instituution etuja toteuttava järjestelmä, että siihen kohdistuvia pieniäkin muutosehdotuksia vastustetaan, koska ne voisivat muuttaa jotakin. 

Lopputulema on se, että kun tuntikehystä eli käytännössä lukujärjestystä saadaan muutamalla prosentilla muutettua, kaikki tuntevat, että suuri muutos on saatu aikaiseksi – sekä kannattajat että vastustajat.  

Satakunnan Kansan 10.8.2016 pääkirjoituksessa Kari Suni ottaa kantaa suomalaisen koulun uudistamiseen – puolesta ja vastaan. Olen sekä samaa että eri mieltä. Suni muun muassa ehdottaa monenlaisia joustoja peruskoulun nykyiseen kankeuteen. Ja perimmiltään hänenkin ehdotuksissaan toki on kyse tuntikehyksen uudistamisesta - yksilöllistä valinnaisuutta lisäämällä. Se olisi lyhyellä tähtäimellä saattohoitoa nykyiselle järjestelmälle.

Pääkirjoituksensa lopuksi Kari Suni kuitenkin harhautuu uudistuspolultaan juuttumalla muutamaan vuosisatoja vanhaan ajatukseen, joista toinen on kotiläksyjen ja kotona opiskelun tärkeys. Kotiläksyjä tehokkuutta vastaan on olemassa jonkin verran tutkimusnäyttöä, sen sijaan kotiläksyjä oppimisen välineenä puolustavaa dataa on käsittääkseni vain sanonta ”kertaus on opintojen äiti”, joka on ainakin puoleksi harhakäsitys. 

Pienet lapset ja kirosanat; kertakuuleminen riittää, sillä sisältö on kiinnostavaa ja jännittävää. Entä koulumuistot, onko ensimmäisenä mieleen tuleva muisto jokin ainutkertainen tapahtuma vai joka päivä toistunut rutiini? M.O.T.

Lopuksi vielä Kari Suni haluaa muistuttaa, että peruskoulussa tärkeintä on perusasioiden opettelu, joka vaatii työtä ja vaivannäköä. Se on muuten ihan kaunis ajatus; vika vain on siinä, että juuri se, mikä on se perusasia, onkin ydinkysymys, johon nykyinen peruskoulu kompastuu kaikista pahiten. 

AA-SI UI, inessä elasta illaan, kuuskertaakuus on kolkytkuus, putputput, konsukiepre, torniokemiouluraahe, 1323, entten tentten, ruuben siimeon leevi juuda, oi katso suomi sinun päiväs, ei koulua vaan ylioppilaslautakuntaa varten... Ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta.

Suomen kansanopetuksen historiaa ja nykypäivää

Tämä julkaistiin heinäkuussa Ylä-Satakunta -lehdessä.

Toimivan perusopetuksen tulee olla tulevaisuuteen suuntautuvaa ja kannustaa oppilaita kantamaan vastuuta omasta ja yhteisöjensä tulevaisuudesta.

Luther keksi Saksassa ajatuksen, että kansa piti opettaa lukemaan äidinkieltään, jotta se pystyisi itse opiskelemaan Raamattua. Tätä varten piti sekä Raamattu kääntää kansan kielellä että opettaa kansa lukemaan omaa kieltään. Tätä varten alettiin toteuttaa kansanopetusta, joka selvästi poikkesi aiemmasta periaatteesta, jonka mukaan riitti, että sivistyneistö osasi lukea ja kirjoittaa latinaa.

Suomalainen kansakoulu ja sittemmin peruskoulu ovat kirkon rippikouluopetukseen liittyneen lukutaito-opetuksen perillisiä. Mutta koska kansakouluakin käytiin heti alkuun jopa kuutena päivänä viikossa, se otti itselleen paljon muitakin tehtäviä. Oppilaita opetettiin lukemisen lisäksi myös laskemaan, ja jotta siitä olisi ollut hyötyä myös maatalon pojille, joilla olisi töitä ollut kotonakin, koulussa opetettiin myös käsitöitä.

Se, että koulu on jatkuvasti ottanut uusia tehtäviä – uusimpina terveystiedon ja ohjelmoinnin opettaminen – ei kuitenkaan kokonaan poista koulun alkuperäistä tehtävää. Koulun tehtävänä on edelleen opettaa kristillisen uskontomme perusteet kiihkottomasti ja paatoksetta. Tälle uskontokasvatukselle on kysyntää erityisesti nykyisessä yhteiskunnassamme, jossa väistämättä kohtaamme eri kulttuureja, joiden ymmärtäminen vaatii oman ja toisten uskonnollisen kasvuympäristön hahmottamista.

1800-luvun lopulla valtio omi kansanopetus tehtävän itselleen kirkolta, koska nähtiin, että Suomen nouseviin sukupolviin panostaminen on erityisesti valtion etu ja tehtävä. Pyrittiin siihen, että koulunkäynti oli järkevä ratkaisu, koska se avasi elämässä uusia mahdollisuuksia. Alettiin pyrkiä kohti mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nyttemmin kansanopetus tuntuu olevan kuntien kengässä hiertävä kivi, jonka kokoa koitetaan hallita suurentamalla yksiköitä, ja lisäämällä mahdollisuuksien tasa-arvoa siten, että suuremmissa yksiköissä jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet saada koulupsykologin ja -kuraattorin palveluja.

Kouluverkon karsimista perustellaan vaihtelevasti säästöillä, mahdollisuuksien lisäämisellä, pedagogisilla parannuksilla, oppilaan eduilla, kyläpolitiikalla, koulun kehittämisellä... Mutta sitä vastustetaan samoilla perusteilla. Joka tapauksessa ikäluokat huolestuttavasti pienenevät, opettajamassat eläköityvät, syrjäytyminen periytyy yhä selkeämmin, oppilaiden osaamiserot kasvavat koko perusopetuksen ajan ja joka kahdeksas poika on peruskoulun päättäessään sisälukutaidoton.

Tahtoisinkin muistuttaa yläsatakuntalaisia koulupolitiikan vaikuttajia siitä, että loppujen lopuksi koulujen tärkein tehtävä on kasvattaa kansalaisia, jotka tulevat toimeen itsensä ja toisensa kanssa myös tulevina vuosikymmeninä. Syksyllä ykkösluokan aloittavat oppilaat ovat työelämässä vielä 2070-luvulla. Tätä ajatellessa kunnan yhden vuoden tilinpäätöksen loppusumma tuntuu melko yhdentekevältä.

Blogille on käyttöä muulloinkin kuin huhti-toukokuussa.

Ajattelin aloittaa uudestaan harrastukseni, jota en ole hetkeen aikaan keksinyt toteuttaa. Nimittäin noin vuosikymmen sitten kirjoitin aktiivisesti kasvatus- ja koulupoliittisia kannanottoja, silloin olin innokas ja nuori maisteri, jolla oli paljon ideoita suomalaisen koulutusjärjestelmän pelastamiseksi, ja ennen kaikkea aikaa kirjoittaa niitä. Kaikki se tyssäsi kahteen asiaan, ensiksi käyttämäni alustan muuttumiseen ja suuren osan tuotannostani häviämisestä bittiavaruuteen ja toiseksi yhden kustantajan päätökseen hylätä käsikirjoitukseni julkaisemisen. Todella helppoa oli siis nuoren idealismin vaientaminen! Ja kun aikaa entisestä kirjoitusharrastuksesta jäi, sille löytyi ottajia... 

Sittemmin nuoripedagogi löysi puolison ja perusti perheen ja osti oman kodin... Nuori pedagogi muuttui ihan huomaamatta varhaiskeski-ikäiseksi pedagogiksi, ja toisaalta pedagogi ajautui koulumaailmasta järjestöhommiin, RAY-nettovoittajaksi. Mutta yllättävästi, kun koulua katsoo yli kolmekymppisen ihmisen järjellä vähän viistosta, vanhempana, yhteistyökumppanina, keskustelijana ja taustavaikuttajana, näkee asioita toisin ja toivoisi jonkun muunkin näkevän. 

Ehkä loppujen lopuksi kyse on ollut siitä, että olen ajatellut, ettei maailmaa paljonkaan hetkauta, vaikka minä olisin mitä mieltä vain. Mutta toisaalta nyt lähestyvät USA:n presidentin vaalit osoittavat todeksi Edmund Burken sanat: ”Jotta paha voittaisi, hyvien ihmisten ei tarvitse tehdä mitään.” 

Jos nyt siis kuitenkin tekisin jotakin, niin voisin sitten ainakin itsekseni myhäillä, että mitäs minä sanoin...