Kommentti koulukiusaamista koskevaan lakialoitteeseen

Kansanedustaja Tiina Elovaara (ps) on tehnyt lakialoitteen, joka pyrkii helpottamaan kiusaamisellaan erityisen vakavaa henkistä tai fyysistä haittaa toiselle oppilaalle aiheuttavan oppilaan siirtämistä toiseen opetuksen järjestämispaikkaan. Tavoitteena on, että jos katsotaan koulunvaihdon olevan tarvittava ratkaisu, tulisi koulunvaihtaja olla lähtökohtaisesti kiusaaja.

*****

Olen itse koulukiusattu. Nykyään uskallan jo kirjoittaa sen ihan julkisesti. Joskus on ollut toisin. Olen antanut kiusaajilleni anteeksi. Yksi on pyytänyt anteeksi, ja kaikki ovat saaneet. En ole jalo, olen vain päättänyt, etten anna kiusaajieni viedä elämästäni yhtään enempää.

Minun selviämiselleni on muutamia selviä syitä.

Ensinnäkin minulla on ollut hyvä itsetunto. Kotona ja harrastuspiireissä minulla oli aikuisia, jotka pitivät yllä itsetuntoani, vaikka oma ikäryhmäni murensi sitä.

Toiseksi minä päätin kostaa: kostaa näyttämällä, mistä kana kusee. Minä vaihdoin koulua; lähdin musiikkilukioon yli 300 kilometrin päähän kotoa, jottei kukaan toinen koulukaveri tulisi perässä. Eikä tullut. Kosto jatkui niin, että ylioppilastodistuksen lisäksi suoritin lukiodiblomin. Armeijaan menin, vaikka vapautusta suositeltiin. Marssin korpraalin natsat kaulassa reserviin. Menin opettajakoulutukseen, jonne pääsee 5 % hakijoista. Valmistuin viidessä vuodessa maisteriksi. Sain alan töitä. Tein töitä. Minulle siunaantui oma perhe.

*****

33-vuotiaana päätin, että nyt olen näyttänyt muille. Tuli sellainen tunne. Tuli tärkeämpää tilalle. Jotenkin olen huomannut lopettaneeni lopullisesti kiusaajia varten elämisen. En ole katkera. En ole kiusaamisesta kiitollinen, enkä toivo kiusaamista kenenkään osaksi. En kuitenkaan olisi sama koulukiusattu minä ilman seitsemän vuoden kiusaamishistoriaani. Jos minua ei olisi kiusattu, en ehkä olisi koskaan halunnutkaan lähteä Helsinkiin opiskelemaan.

Mutta kyllä oman paikan löytymisen toivoisi silti olevan paljon helpompaa toisille, erityisesti omille lapsille.

Kaikilla koulukiusatuilla ei ole itsetuntoa vahvistavia ihmisiä ympärillä. Kaikki eivät kestä. Siksi koulukiusaamiseen pitää puuttua. Nykyään on jo olemassa monenlaisia välineitä koulukiusaamiseen puuttumiseen. 90-luvulla ei ollut, ei niitä ainakaan käytetty, vaikka kävin itse pyytämässä apua opettajalta. Tai no kerran koulussamme kävi poliisi, joka haastatteli kaikki osalliset oppilaat, mutta ei poliisinkaan pelote kestänyt kolmea vuotta.

Jos koulukiusaamiseen ei puututa, kiusaaja kokee toimintansa oikeaksi ja kiusattu kokee asemansa oikeutetuksi. Koulukiusaaminen ei ole jatkuvaa aktiivista tapahtumaa, vaan se on ryhmäilmiö, joka saa toiset kokemaan itsensä kiusatuiksi. Joissakin tilanteissa se on pahempaa, mutta seitsemässä vuodessa oppii jo välttelemään monia tilanteita.

*****

Kiusaamiseen puuttuminen ei ole helppoa. Tulipalossa on kolme tekijää: palava aine, happi ja lämpö. Tulipalon sammuttamisessa pyritään eliminoimaan vähintään jokin näistä. Koulukiusaaminen ei ole tulipalo, jossa kolme tekijää ovat kiusaaja, kiusattu ja koulu. Nyt esillä oleva lakialoite lähtee siitä, että koulukiusaamiseen voitaisiin puuttua tehokkaammin, kun lähtökohtaisesti kolmikosta poistetaan kiusaaja.

Kiusaaminen on ennen muuta kokemus. Kiusattu kokee tulleensa kiusatuksi. Sen sijaan muiden koulukavereiden kokemus ei välttämättä ole sama. Kiusaaja ei välttämättä tiedosta olevansa kiusaaja, kannustaja ja hyväksyjä eivät myöskään välttämättä aktiivisesti tiedosta omaa rooliaan. Toinen, joka kiusatun lisäksi selkeästi tiedostaa oman roolinsa, on puolustaja: hän on se, joka menee kiusaajan ja kiusatun väliin ja sanoo, ettei tämä peli vetele. Näitä oppilaita ei ole joka luokassa eikä edes joka koulussa, mutta heitä on siellä täällä.

Tehokkain tapa puuttua koulukiusaamiseen olisi siirtää puolustajia kouluista toisiin puolustamaan kiusattuja. Mutta eihän se niin mene. Kuka sitä nyt voisi ottaa aktiivisen puolustajan roolin heti mennessään uuteen ryhmään? Ei kukaan. Ja siihenhän koko ajatus koulunvaihdosta minkäänlaisena puuttumiskeinona perustuu, että uudessa ryhmässä on mahdollisuus ottaa uusi rooli, mutta vanhana harrastajanäyttelijänä tiedän, etteivät näyttelijät itse ole suinkaan parhaita roolittajia; kyllä se on ohjaajan tehtävä.

*****

Jos luokassa kukaan oppilas ei ota kiusatun puolustajan roolia, sen voi ottaa opettaja. Ilman aktiivista roolin ottamista opettajasta tulee hiljainen hyväksyjä tai kiusaajan kannustaja - toivottavasti ajattelemattaan.

*****

17 vuotta elämästäni käytin kostoon. Osa niistä on tähänastisen elämäni parhaita vuosia. Silti nyt on paljon helpompaa, kun voi sallia itselleen myös virheitä. Välillä tulee virheitä ja välillä onnistun, mutta ne ovat minun tekemisiäni, joista olen vastuussa ensi tilassa itselleni. Nykyään osaan pyytää anteeksi. Voin myöntää myös itselleni olevani virheitä tekevä ihminen pelkäämättä, että siitä tulisi uusi kiusaamisen  aihe.

Lempilausahduksiani tänäpäivänä ovat:
"Älä pelkää kaatumista, vain mato ei voi kaatua."
"Vaikka tavallista yritää, priima pakkaa tulemahan."

Toisaalta myös onnistumiset ovat mukavampia, kun olen ne saanut itse aikaan, enkä vain siksi, että joku toinen olisi minut siihen pakottanut luomalla epäonnistumisen pelkoa.

*****

Koska koulukiusaamisessa on kyse ryhmäilmiöstä, koulukiusaajankaan siirtäminen toiseen kouluun ei ole varsinaisesti ratkaisu. Pahimmillaan jäljelle jäävät kiusaajan kannustajat ja hiljaiset hyväksyjät ottavat hänen paikkansa, ja kiusaaminen jatkuu entisellään. Ja saattaa myös käydä niin, että kiusaaja jatkaa kiusaamista uudessa koulussa - vain kohde vaihtuu. Eikä sekään ole oikein, että entisestä kiusaajasta tulisi uudessa koulussaan kiusattu.

Pitää myös muistaa, että koulukiusaamiseen puuttuminen on myös kiusaajan etu, koska tutkimusten mukaan kiusaajat kärsivät jälkeenpäin jopa enemmän terveydellisistä ongelmista.

Koulukiusaamiseen puuttuminen pitää olla aktiivista toimintaa, koska kaikki passivisuus osoittaa hyväksyntää. Työkaluja on, niitä pitää vain käyttää. Ja niiden käyttämiseen pitää olla aikaa. Suomen koulut ovat tunnettuja siitä, että ne tuottavat maailman parhaita massojen oppimistuloksia. Mutta olisiko sittenkin näin pienen kansan järkevämpää käyttää vähän enemmän aikaa tasapainoisten ja itsetunnoltaan vahvojen kansalaisten kasvattamiseen ja sosiaalisiin taitoihin?


*****

PS. Suomen kielesta puuttuu sellainen koulu- tai luokkakaveria tarkoittava termi, jota voisi koulumuisteluissa käyttää siinä tapauksessa, että kyseiset henkilöt eivät olleet kavereita vaan sillä toisella puolella. Esimekiksi tilanteessa, jossa esimerkiksi vaimolle pitää kertoa, mistä tuntee ihmisen, jota juuri ohimennen tervehti. Toisista pitää vain sanoa, että olimme samalla luokalla tai samassa koulussa.

Ammattikoulutusta tarvitaan

Silloin, kun minä kävin peruskoulua, oli vielä selkeää, että opiskelusta innostuneet oppilaat menivät lukioon ja loput ammattikouluun. Silloin ammattikoulua markkinoitiin sillä, että siellä saa tehdä, eikä tarvitse niin paljon lukea... Sittemmin mm. EU:n myötä joka alalla on lukemisen määrä lisääntynyt. Jokaikiseen tutkintoon on tullut lisää teoriaa, ja nyt kuskien, raksamiesten, vartijoiden, ravintolatyöntekijöiden ja monien muiden tutkintoihin kuuluu erilaisten osaamispassien suorittaminen. Nykyään mitään tutkintoa ei saa opiskelematta teoriaa.

Kolmen L:n ylioppilas: Lukematta Läpi Lukiosta
Ennen oli hanttihommia, joissa pärjäsi sillä, että jaksoi kantaa painavia esineitä, jaksoi juosta tai polkea pakettien kanssa ja niin edelleen. Teollistuminen, koneistuminen, robotisaatio ja digitalisaatio tekevät ihmisten puolesta juuri niitä hommia, joita ennen sai tehdä ihmiset, jotka eivät pärjänneet lukemalla.

Samaan aikaan, kun ammattikoulutus on muuttunut teoreettisemmaksi, on myös opintojen keskeyttäminen lisääntynyt. Kun tämä havaittiin ammattikoulutuksessa alettiin panostaa paljon oppilaiden tukemiseen, jotta mahdollisimman moni saisi tutkinnon, josta oppilaitos saa valtionosuusrahaa...

Koulun yksi varhaisimpia tehtäviä on ollut varastoida nuoria; siis keksiä heille järkevähköä tekemistä siksi aikaa, että vanhemmat saavat käydä BKT:ta kasvattavissa töissä. Sittemmin koulutuksessa on alettu nähdä mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Suomessa periaatteessa mistä tahansa lähtökohdista ponnistava nuori voi ahkeralla työllä päästä opettajaksi, juristiksi, jopa lääkäriksi. Nyttemmin tilastot ovat kuitenkin alkaneet osoittaa, että vaikka tämä periaatteessa on madollista, käytännössä niin ei kuitenkaan tapahdu.

Suurten ikäluokkien eläkepommi räjähti jo
Suomessa jää joka päivä seitsemän alle kolmikymppistä ihmistä eläkkeelle mielenterveyssyistä. Tarinoita paluusta työelämään ei kuule. Maassamme on tällä hetkellä yhden ikäluokan verran syrjäytyneitä alle kolmikymppisiä. Kansantaloudellisesti on saatu näyttämään suurelta ongelmalta se, että kansalaiset jäävät eläkkeelle 60-vuotiaina eikä 63-vuotiaina, vaikka paljon suurempi ongelma piilee siinä, että monet eivät eläkkeelle jäädessään ole edes 30-vuotiaita.

Ammattikoulutusta ollaan nyt taas uudistamassa. Nyt panostetaan osaamiseen ja näyttöihin: riittää, että opiskelija osaa asian ja pystyy sen näyttämään. Sitä ei välttämättä tarvitse opiskelle luennolla tai lukemalla. Kuitenkaan se, että opiskelijalle ei opeteta asioita, ei välttämättä helpota opiskelua tai oppimista. Ja pahoin pelkään, että se lisää opiskelijoiden välistä epäsuhtaa edelleen. Epäilen, että nuoret, joiden lukutaito on puutteellinen, käytöstavat huonot ja sosiaaliset taidot heikot, joutuvat entistä suurempiin vaikeuksiin.

Esimerkkejä on
Useimmat kouluissa ja kouluista syrjäytyvät nuoret pystyvät nimeämään ihmisen, joka on elämässään menestynyt ilman koulutusta. Aina on olemassa joku setä tai isoisä, joka lopetti koulun kesken, mutta menestyi kovalla työn teolla. Ja siinä se vika onkin. Ne esimerkit eivät kerro meidän ajastamme. Ne esimerkit kertovat sopeutumisesta silloiseen, hitaiden muutosten maailmaan, jossa hissipojasta saattoi vähitellen tulla varastonhoitaja, myyjä ja osastopäällikkö. Nykyisessä maailmassa osaamista ja onnistumista tarvitaan heti.

Ammattikoulutusta tarvitaan
Me tarvitsemme ammattikoulutusta, jossa on erilaisia vaihtoehtoa. Me tarvitsemme myös sellaista ammattikoulutusta, joka kädestä pitäen tukee oppilaita kehittämään taitojaan. Tärkeimpänä ammattikoulutuksen tehtävänä olisi kuitenkin toivon ja tulevaisuususkon luominen. Nuorten pitää saada kokemuksia siitä, että he oppivat ja osaavat. Heidän pitää saada kasvaa siihen tunteeseen, että heistä tulee päteviä ja osaavia ammattilaisia, jotka uskaltavat tarttua työtehtäviin ja pyytää tukea, jos sitä tarvitaan.