Suomen kansanopetuksen historiaa ja nykypäivää

Tämä julkaistiin heinäkuussa Ylä-Satakunta -lehdessä.

Toimivan perusopetuksen tulee olla tulevaisuuteen suuntautuvaa ja kannustaa oppilaita kantamaan vastuuta omasta ja yhteisöjensä tulevaisuudesta.

Luther keksi Saksassa ajatuksen, että kansa piti opettaa lukemaan äidinkieltään, jotta se pystyisi itse opiskelemaan Raamattua. Tätä varten piti sekä Raamattu kääntää kansan kielellä että opettaa kansa lukemaan omaa kieltään. Tätä varten alettiin toteuttaa kansanopetusta, joka selvästi poikkesi aiemmasta periaatteesta, jonka mukaan riitti, että sivistyneistö osasi lukea ja kirjoittaa latinaa.

Suomalainen kansakoulu ja sittemmin peruskoulu ovat kirkon rippikouluopetukseen liittyneen lukutaito-opetuksen perillisiä. Mutta koska kansakouluakin käytiin heti alkuun jopa kuutena päivänä viikossa, se otti itselleen paljon muitakin tehtäviä. Oppilaita opetettiin lukemisen lisäksi myös laskemaan, ja jotta siitä olisi ollut hyötyä myös maatalon pojille, joilla olisi töitä ollut kotonakin, koulussa opetettiin myös käsitöitä.

Se, että koulu on jatkuvasti ottanut uusia tehtäviä – uusimpina terveystiedon ja ohjelmoinnin opettaminen – ei kuitenkaan kokonaan poista koulun alkuperäistä tehtävää. Koulun tehtävänä on edelleen opettaa kristillisen uskontomme perusteet kiihkottomasti ja paatoksetta. Tälle uskontokasvatukselle on kysyntää erityisesti nykyisessä yhteiskunnassamme, jossa väistämättä kohtaamme eri kulttuureja, joiden ymmärtäminen vaatii oman ja toisten uskonnollisen kasvuympäristön hahmottamista.

1800-luvun lopulla valtio omi kansanopetus tehtävän itselleen kirkolta, koska nähtiin, että Suomen nouseviin sukupolviin panostaminen on erityisesti valtion etu ja tehtävä. Pyrittiin siihen, että koulunkäynti oli järkevä ratkaisu, koska se avasi elämässä uusia mahdollisuuksia. Alettiin pyrkiä kohti mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nyttemmin kansanopetus tuntuu olevan kuntien kengässä hiertävä kivi, jonka kokoa koitetaan hallita suurentamalla yksiköitä, ja lisäämällä mahdollisuuksien tasa-arvoa siten, että suuremmissa yksiköissä jokaisella on yhtäläiset mahdollisuudet saada koulupsykologin ja -kuraattorin palveluja.

Kouluverkon karsimista perustellaan vaihtelevasti säästöillä, mahdollisuuksien lisäämisellä, pedagogisilla parannuksilla, oppilaan eduilla, kyläpolitiikalla, koulun kehittämisellä... Mutta sitä vastustetaan samoilla perusteilla. Joka tapauksessa ikäluokat huolestuttavasti pienenevät, opettajamassat eläköityvät, syrjäytyminen periytyy yhä selkeämmin, oppilaiden osaamiserot kasvavat koko perusopetuksen ajan ja joka kahdeksas poika on peruskoulun päättäessään sisälukutaidoton.

Tahtoisinkin muistuttaa yläsatakuntalaisia koulupolitiikan vaikuttajia siitä, että loppujen lopuksi koulujen tärkein tehtävä on kasvattaa kansalaisia, jotka tulevat toimeen itsensä ja toisensa kanssa myös tulevina vuosikymmeninä. Syksyllä ykkösluokan aloittavat oppilaat ovat työelämässä vielä 2070-luvulla. Tätä ajatellessa kunnan yhden vuoden tilinpäätöksen loppusumma tuntuu melko yhdentekevältä.